PÄÄOSISSA: Judi Dench, Dev Patel, Maggie Smith, Bill Nighy, Celia Imrie, Ronald Pickup, Diana Hardcastle, Tina Desai, Lillete Dubey, Tamsin Greig, Richard Gere, Penelope Wilton, etc…
TUOTANTO: Graham Broadbent, Peter Czernin, Michael Dreyer, etc..
ARVIO: 4 / 5
On kulunut lähes vuosi siitä, kun tuttu joukko saapui Marigold Hoteliin Intiaan. Hotelli on saatu Muriel Donnellyn (uskomaton Maggie Smith) avulla kukoistamaan niin paljon, että Sonny (Dev Kapoor) päättää avata toisen hotellin ja mahdollisesti kokonaisen ketjun. Muriel ja Sonny lähtevät hakemaan rahoittajia USA:sta, ja jäävät siihen käsitykseen, että paikalle saapuu ”hotellitarkastaja” katsomaan, onko sijoitus rahan väärti.
Jos sana ”hotellitarkastaja” tuo mieleen yhden parhaista brittisarjoista, Fawlty Towers / Pitkän Jussin majatalo, et mene pahasti pieleen. Nauruja syntyy Sonnyn kiehnätessä innokkaasti Guy Chambersin (Richard Gere) ympärillä, joka väittää olevansa kirjailija, mutta jonka Sonny jääräpäiseen tapaansa uskoo olevan hotellitarkastaja. Siinä samalla hän tulee täysin laiminlyöneeksi toista vierasta, Lavinia Beechiä (Tamsin Greig, tuttu muun muassa herkullisista komedioista Black Books ja Episodes). He ovat kumpikin liian nuoria ollakseen varsinaisia ”vieraita” vanhuksille suunnatussa asuntolassa, mutta Sonny uskoo, että koska paikalle on tulossa ”tyyppi” (engl. guy), kyseessä täytyy olla Guyn. Irti ei saada ihan John Cleesen tasoista komiikkaa, mutta komiikkaa silti. Eikä tämä elokuva lajityyppinäkään ole niin ”hullunhauska” kuin Monty Pythonien jäsenen kirjoittama komiikka olisi.
Sotkut hotellitarkastajan ja uuden hotellin rahoituksen ja sen ostamisen lisäksi rinnalla kulkee suurimpana teemana jälleen rakkaus. Jotkut parit ovat löytäneet toisensa, toinen pari pettää toisiaan, kolmas hakee eroa, neljäs ei uskalla lähestyä toisiaan vetovoimasta huolimatta, viides on menossa naimisiin, mutta mustasukkaisuus iskee kapuloita rattaisiin, jne. Lisäksi ikisinkku (ei omasta tahdostaan) Madge (Celia Imrie) on nyt löytänyt useitakin miehiä itselleen… mutta onko kukaan heistä se, mitä Madge sydämessään halajaa? Kun ”hotellitarkastaja” Guy alkaa ihastua Sonnyn äitiin, Mrs. Kapooriin, (Lillete Dubey), ja Sonnyn tultua mustasukkaiseksi kihlatustaan Sunainasta (Tina Desai), alkaa tällä olla enemmän palloja ilmassa, kuin hän jaksaa ottaa niitä kiinni. Voisi sanoa, että Sonny pyörii täysin pallo hukassa, ja kuten jo edellisessä osassa huomasimme, on Dev Patel mitä mainioin koomikko, joten näyttelijänä hän on juuri siinä missä pitääkin.
Hotellialan lisäksi pääsemme seuraamaan, kuinka Judi Denchin Evelyn etenee urallaan… 79-vuotiaana. Siinä mielessä elokuva jatkaa teemaa siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä.
Richard Gere on hahmona charmikas ja luonteva, vaikka itse valitsenkin ennemmin Bill Nighyn hellyyttävän kömpelyyden ja kiltteyden. Tamsin Greig on myös oiva komedienne, joten hänelle oisi suonut suuremmankin roolin. Mutta edelleen tähtikaarti on yhtä mainio kuin aiemmin, näitä paria lisäystä lukuun ottamatta. Myös Sonnyn äidin rooli on huomattavasti suurempi kuin ensimmäisessä elokuvassa.
Maggie Smith ansaitsee jälleen kerran maininnan siitä, kuinka sekunnin murto-osan kestävällä silmäyksellä katsoja havaitsee ajatuksen, joka on muuttava koko Murielin tulevaisuuden. En vähättele ketään näyttelijää, mutta pistipä silmään, että suuriin asioihin ja tunteisiin ei todellakaan aina tarvita koko kehon revittelyä. Se on kyllä enemmänkin ongelma teatterissa (tai siellä se on kyllä lähes välttämätöntä, ainakin tiettyyn rajaan asti), tai Jim Carreyn aiemmissa komedioissa (hän on alkanut tehdä parempia elokuvia ja kyvytkin ovat kehittyneet). En kyllä tiedä kuinka suuria tunteita niissä oli.
Elokuva on surumielisempi kuin ensimmäinen. Denchin sijaan kertojana on nyt Maggie Smithin Muriel. Elokuva päättyy siihen, että elämä jatkuu… toisilla. Ja että kuolema ei ole loppu, vaan se, että ihminen poistuu käsikirjoituksesta, ja muut jatkavat. Mene tiedä kuinka montaa tuo ajatelma lohduttaa. Sikäli elokuva (tai sen näkee jo roolivalinnoista ja aiheesta) on suunnattu vanhemmille ihmisille, jo keski-iän ylittäneille. Vaikka kyllä se meitä keski-ikäisiäkin koskettaa, aivan nuori ei saa siitä ehkä niin paljon irti, koska ei ole elämässään ehtinyt välttämättä vielä kokea niin paljon katkerankaunista surua, menetyksiä, saavutuksia. Tai tajunnut sitä, että jokainen päivä olisi pyrittävä elämään täysillä. Elokuvan sanoma on hieno – koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta älä jätä asioita tekemättä, koska ikinä ei tiedä kauanko sinulla on aikaa. Älä silti murehdi tulevaa, koska se, mikä tapahtuu, tapahtuu väistämättä meille kaikille, eikä ole kuin luonnon kiertokulkua. Kuten sanottu, ehkä se jotakuta lohduttaa, minusta se on laiha lohtu, vallankin kun kirjoitan tätä edesmenneen ja aivan liian nuorena ja yllättäen kuolleen isäni syntymäpäivänä.
Surumielisyydestä taustasävystä huolimatta elokuva pyrkii olemaan positiivinen. Ja sitähän se onkin. Kaunis ja lämmin. Sitä vain toivoo, että osaisi suhtautua itsekin elämään näiden ihmisten tavoin, koska meille on annettu vain yksi elämä, joten älkäämme heittäkö sitä hukkaan. Näin minä ymmärrän elokuvan sanoman, ja filmiin on valittu parhaat mahdolliset tekijät tuomaan tätä ajatusta esiin. Pakko tätäkin on suositella 😉
KÄSIKIRJOITUS: Ol Parker perustuen Deborah Moccachinin romaaniin All These Foolish Things.
PÄÄOSISSA: Judi Dench, Tom Wilkinson, Bill Nighy, Penelope Wilton, Maggie Smith, Ronald Pickup, Celia Imrie, Dev Patel, Tina Desai, etc..
TUOTANTO: Graham Broadbent, Peter Czernin, Sarah Harvey, etc…
ARVIO: 4,5 / 5
Ensiluokan näyttelijäsuoritukset hurmaavat katsojan tässä John Maddinin (Rakastunut Shakespeare) ohjaamassa lämminhenkisessä komediassa, jossa käsitellään elämän tärkeitä kysymyksiä, kuten vanhenemista, kuolemista, erilaisuutta, ja ennen kaikkea rakkautta. Voisi jopa sanoa, että aiheet ovat hyvinkin kuluneita ja kliseisiä, mutta ne on saatu ujutettua hienosti ja toitottamatta käsikirjoitukseen. Mitään ei alleviivata, vaan kaikki jätetään loistavan, aivan uskomattoman näyttelijäkaartin ja hienon käsikirjoituksen ja ohjauksen varaan.
Joukko ikääntyneitä brittejä lähtee etsimään jotain uutta elämäänsä Intiaan, jossa luulevat päätyvänsä ykkösluokan hotelliin, jossa viettäisivät elämänsä kultaiset vuodet. Totuus on toinen – hotelli on lähes rapistunut, mutta aina optimistinen hotellin perinyt poika viehättää, ja saa joukon jäämään hotelliin.
Mukana on persoonia laidasta laitaan. Aina suurenmoisen, osastaan Golden Globe -ehdokkuuden saaneen Dame Judy Denchin Evelyn Greenslade on tarinan kertoja. Hän on jäänyt juuri leskeksi avioliitossa, joka oli perin tavallinen sikäli, että rakkaus oli unohtunut sana. Intia on hänen ensimmäinen kokemuksensa ulkomaista. En halua puolestaan paljastaa liikaa kertomalla, miksi Tom Wilkinsonin esittämä Graham Dashwood on tullut mukaan matkalle, mutta hänen roolityönsä on syvällinen, pysäyttävä, ja kaunis. Se on myös tärkeä rooli siinä mielessä, että hänen kauttaan mitataan lopullisesti ikääntyvien brittien suvaitsevaisuus.
Bill Nighy on hurmaavan hauska ja kuin kotonaan suloisena ja hieman kömpelönä Douglas Ainslienä, ja onkin jännä nähdä häntä täysin erilaisessa roolissa kuin yleensä… mutta hienostipa poika sen vetää! Douglas on naimisissa Penelope Wiltonin esittämän ikuisen pessimistin, (vai onko elämä vain tehnyt hänestä sellaisen?…), Jeanin kanssa, ja vallan tasapaino on selvästi vaimon puolella, varsinkin kun Douglas-parka huomaa, että herttainen Evelyn alkaa vetää häntä puoleensa. Sen huomaa nimittäin vaimokin. Avioliitto on vaakalaudalla. Vai onko se ollut sitä jo kauan, ja pystyykö pari korjaamaan tilanteen?
Celia Imrie hymykuoppineen on hauska sinkkunainen, Madge Hardcastle, joka ei ole antanut periksi rakkauden etsimisessään. Ronald Pickup (voi kuinka sopiva nimi näyttelijällä tähän rooliin onkaan!) on puolestaan sinkkumies, Norman Cousins, joten heidän touhunsa tähtäävät samaan asiaan. Löytääkö kumpikaan rakkautta, vai onko sinkkuus sittenkään niin paha asia? Edes vanhemmalla iällä.
Hurmaannuin täysin myös nuoreen pariin, jotka rakastavat toisiaan eriarvoisessa Intiassa Romeon ja Julian lailla. Toisen edessä seisoo tiukka veli, toisen edessä ankara äiti. Molemmat esittävät roolinsa hienosti, ja vallankin Dev Patel oli hirvittävän herttainen hotellia pyörittävänä, ja vastakohtana Jeanille, ikuisena opitimistina Sonny Kapoorina. Nuori mies on myös suurenmoinen koomikko, jonka ajoitus on täydellistä. Tena Desai Sonnyn rakkauden kohteena Sunainana veti myös roolinsa hienosti kotiin, eikä jäänyt näinkään ”pelottavan hienon” tähtikaartin jalkoihin.
Sokerina pohjalla on kaikkien brittileffojen kuningatar Maggie Smith Muriel Donnellynä, joka on aluksi huvittava keksiriippuvainen rasisti, joka päästelee suustaan tuon tuostakin sammakoita, aiheuttaen katsojassa myötähäpeän säestämimä naurunpurskahduksia. Maggie Smith kertoo yhdellä katseellaan enemmän kuin monet tunnin selittelyllä… Myös Murielin ennakkoluulot karisevat elokuvan myötä. Ensin hän istuu Intiassa kuin viisaan tarkkailijan asemassa, ja lopulta kuoren alta löytyy lämmin sydän ja terävät aivot. Hyvä esimerkki siitä, kuinka aivopesun myötä tullut kasvatus voi kadota, kun itse näkee ja kokee ihmisten ja tapojen erilaisuuden.
Elokuva on lämminsydäminen, koskettavakin. Siinä kysytään, onko ihminen koskaan liian vanha aloittamaan alusta: työtä, uutta suhdetta, uutta elämää aivan uudella paikalla. Voiko ennakkoluuloista päästä, ja kuinka. Voisi jopa sanoa, että loppu on ylioptimistinen (ikävä kyllä) ja vaikka siihen haluaa elokuvaa katsoessaan uskoa, en usko, että se olisi todellisessa maailmassa kovinkaan realistinen. Mutta kuinka moni elokuva sitä loppujen lopuksi on? Ainakin se antaa meille toivoa. Judi Denchin kertojan, Evelynin, mukaan lopussa kaikki on hyvin. Ja jos näin ei ole, kyseessä ei ole loppu. Voin vain toivoa, että nämä sanat olisivat totta, mutta ainakin ne antavat uskallusta yrittää, sillä kertoja sanoo myös, että suurin epäonnistuminen on se, ettei uskalla edes yrittää. Elokuva jättää kauniita fiiliksiä ja antaa toivoa huomiseen ihan jokaiselle. Nykyään on muotia kutsua elokuvaa hyväntuulen elokuvaksi, ja tämä jos mikä on juuri sellainen. Britit ne jotenkin osaavat tehdä juuri oikeanlaisia elokuvia, että ne pysyvät kauniina, siinä hetkessä uskottavina, eivätkä sorru turhaan siirappiin tai kyynelehtimiseen. Lähes täydellinen elokuvakokemus, jota ei voi unohtaa tai olla suosittelematta!
TUOTANTO: David Duchovny, Tom Kapinos, Michael Paolillo, etc..
ARVIO: 5 / 5
Californication! Backdrop: Los Angeles – Land of Celebrities, Hollywood, sex, drugs and rock ’n roll, where anything goes…the perfect setting for this Showtime series…Extreme, on the edge of insanity, offensive I imagine to some but in the best possible way! The situations, relationships and interactions between the characters push the acceptable TV envelope in ways that make me even happier that I can describe.
The storyline centers around Hank Moody, the alcoholic writer whose life is a train wreck of drinking, drugs and womanizing. As the seasons develop, he spirals downward, giving into temptation over and over again along with his agent and best friend, Charlie Runkle and wife Marcy. Yet, we sense hope for Hank in his enduring love for his longtime on and off soul mate, Karen, their daughter, Becca, and later, his son, Levon.
Words do not convey the satisfaction this series provides for open minded viewers seeking television that brings imperfect, real people to the small screen. On the verge of being social outcasts, they are navigating their way through love, loss, bad decisions and regret while still achieving those fleeting, ultimate highs and successful moments that make this life worth living.
The mix of comedy and emotion is heartwarming and addictive. I have cried, laughed and been shocked all at the same time while watching these characters’ amazing, often disturbing journeys take shape from the very first episode through the roller coaster seasons that followed.
Californication will stretch your mind, your boundaries and your perception of what is good and bad, right and wrong. Enjoy the ride!
.Debbie Persselin / Kamuviihde
Californication! Sarjan täydellisinä taustakulisseina toimii Los Angeles: julkkisten maa, Hollywood, seksi, huumeet ja rock ’n roll… paikka, jossa mikä vaan käy. Sarja on Extreme, on the edge of insanity, offensive I imagine to some but in the best possible way! The situations, relationships and interactions between the characters push the acceptable TV envelope in ways that make me even happier that I can describe.
The storyline centers around Hank Moody, the alcoholic writer whose life is a train wreck of drinking, drugs and womanizing. As the seasons develop, he spirals downward, giving into temptation over and over again along with his agent and best friend, Charlie Runkle and wife Marcy. Yet, we sense hope for Hank in his enduring love for his longtime on and off soul mate, Karen, their daughter, Becca, and later, his son, Levon.
Sanat eivät voi kuvata tyytyväisyyden tunnetta, jonka sarja antaa avomielisille katsojille, jotka haluavat nähdä epätäydellisiä, mutta aitoja ihmisiä televisiossa. Sarjan hahmot ovat lähes sosiaalisia hylkiöitä, jotka yrittävät navigoida elämässään rakkauksien, menetysten, huonojen päätöksen ja katumuksen seassa, mutta jotka aina välillä saavat ohimenevästi otteen suuresta onnesta ja menestyksen hetkistä, tilanteista, jotka tekevät elämästä elämiseen arvoisen.
Komedian ja tunteiden sekoitus lämmittää sydäntä ja jättää katsojan koukkuunsa. Olen itkenut, nauranut ja ollut järkyttynyt – kaikkea yhtäaikaa katsellessani sarjan hahmojen ihmeellisiä, mutta usein järkyttäviä hetkiä, jotka muovautuvat heti ensimmäisestä jaksosta alkaen ja jatkuvat kaikkien kausien viimeiseen ossaan asti.
Californication Laajentaa ajatteluasi, se haastaa sinut kyseenalaistamaan rajasi ja käsityksesi siitä, mikä on hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tervetuloa nauttimaan hurjasta kyydistä sarjan parissa!
OHJAUS: Mike Listo, Bill D’Elia, Robert Yannetti, Steve Robin, etc..
KÄSIKIRJOITUS: David E. Kelley, Lawrence Broch, Janet Leahy, Susan Dickes, etc..
PÄÄOSISSA: James Spader, William Shatner, Candice Bergen, Rene Auberjonois, Mark Valley, Julie Bowen, Christian Clemenson, Betty White, Michael J. Fox,
TUOTANTO: Bill D’Elia, David E. Kelley, Janet G. Knutsen, Robert Breech, etc..
ARVIO 5 (+) / 5
David E. Kelley – mies hienojen sarjojen L.A. Law ja Ally McBeal takana tietää aiheen, mistä kirjoittaa. Hän on itsekin toiminut Bostonissa lakimiehenä. Ehkäpä tästä syystä sarjat ovat todentuntuisia, vaikka niiden kiemuroissa onkin hauskoja hahmoja ja juonenkäänteitä, lakitapauksista puhumattakaan. Edelliset sarjat olivat täyttä kultaa, mutta vuosina 2004 – 2008 pyörinyt Boston Legal onkin jo platinaa. Se on spin-off sarjasta Oikeus ja Kohtuus/The Practise, ja ehkä vain Frasierin kohdalla (spin-off sarjasta Cheers/Terveydeksi) spin-off on vieläkin parempi kuin alkuperäinen ”äitisarja”. Boston Legal on täydellisen lakisarjan ruumiillistuma – ja täydellinen sarja.
Ensimmäinen hieno älynväläys oli pistää yhteen James Spader ja William Shatner. Parivaljakko on niin mainio, että alkaa naurattaa jo heidän näkemisensäkin. Spader on Alan Shore, naisiinmenevä, lipevä lakimies… mutta täyttä rautaa. Myös hänen arvonsa ovat oikeussalissa kohdallaan, ja hän tuo esiin moraaliset kysymykset. Ja joskus oikeutta saa vain kiertämällä hieman lakia… ja Shore osaa temppunsa. Siksi ristiriita onkin niin huipaisa hänen hahmonsa kanssa silloin, kun emme ole oikeussalissa. Oikeudenmukaisuuden puolustaja kun ei oikein osaa olla sitä omassa elämässään, eikä ainakaan naisten kanssa.
Shatner puolestaan on Denny Crane, Crane, Poole & Schmidtin vanhempi osakas ja legendaarinen lakimies. Hän on voittanut lähes kaikki juttunsa. Crane on äärivanhoillinen konservatiivi, josta kuitenkin tulee Alanille isähahmo, ehkä juuri siksi, että Alan ihailee Cranen menestystä ja intohimoa työhönsä. Heillä on molemmilla samanlainen draivi päällä ja tahto voittaa. Crane edustaa erilaisia arvoja, ja näiden kahden ystävyksen keskustelut ovat makeaa katsottavaa. He naljailevat toisilleen ja toistensa arvoille kuitenkin kunnioittaen toisiaan. Lähes jokainen jakso päättyy siihen, että miehet puhuvat konjakkilasi kädessä parvekkeella päivän tapahtumista ja vaihtelevat hyvinkin eriäviä mielipiteitään… kaikessa rakkaudessa ja sulassa sovussa. Ystävyys on särkymätön.
Sitten soppaan heitetään lisää loistavia näyttelijöitä, kuten Candice Bergen, joka esittää Shirley Schmidtiä, yhtiön toista osakasta, joka saa myös osalleen pähkähulluja tapauksia. Ihana Julie Bowen, joka nykyään näyttää kyntensä koomikkona suositussa sarjassa Modern Family, on puolestaan kaunis ja hyvä lakimies, Denise Bauer, joka tietenkin laittaa häntäheikki-Alanin housut tutisemaan. Jerry Espenson (Christian Clemenson) on puolestaan esimerkki siitä, että USA:ssa on alettu nostaa kissa pöydälle: Hän on lakimies, jonka järki leikkaa kuin partaveitsi… mutta häntä pidetään pois oikeussalista, koska hän sairastaa aspergerin tautia. On varsin yleistä, että mielen sairauksia potevat ihmiset eivät sovi ”normaalimassaan” vaan jopa työyhteisö, joka tuntee Espensonin nerouden, ei suostu ottamaan tätä osakkaaksi tai päästää tätä asiakkaiden silmien eteen, aspergerin tautihan tuo tullessaan usein outoja pakkoliikkeitä- ja sanoja. Jerryn kamppailu firman hyväksytyksi ja tasa-arvoiseksi jäseneksi on surullista katsottavaa, vaikka väkisinkin Jerry tuo välillä myös hymyn naamaan, vallankin kun miehellä on valloittavat, poikamaiset kasvot hymykuoppineen. Mutta Boston Legal ei jätä käsittelemästä aihetta ”tietämättömyys luo pelkoa … asiat hyväksytään paremmin, kun ne ymmärretään.” Samaa teemaa jatkaa vieraileva Michael J. Fox, joka on jatkanut näyttelemistä parkinsonin taudistaan huolimatta, ja usein esittää sairaudesta kärsivää hahmoa. Fox on ollut juuri puhetorvi parkinsonin sairauden ymmärtämiselle, keräten sille rahaa ja esiintyen vapinasta ja muusta huolimatta. Hän ei ole vetäytynyt häpeillen piiloon sairastamaan, vaan tuo ihmisille tietoutta useilla cameoilla eri sarjoissa.
Ikimuistettava, mutta tällä kertaa hauskuuden kautta, olevan cameon tekee söötti Betty White (Tyttökullat). Mutta vaikka Betty on yhtä herttainen ja ihana kuin ennenkin, hän ei esitäkään suloista mummelia. Tai no tavallaan… hän on välillä kuin olisi taivaallisen tietämätön siitä, mitä harrastaa aina välillä: kylmäveristä murhaamista. Whiten hahmo sai niin suuren suosion, että hän on vierailevana tähtenä jopa 16 jaksossa. Ei ihme, Whiten suloisuus on vastustamatonta, silloinkin kun hän esittää murhaajaa… tulee vallan mieleen Frank Capran komediaklassikko Arsenikkia ja vanhoja pitsejä.
Komedian ja tragedian sekoitus tulee roolihahmojen lisäksi myös itse oikeusjutuissa. Usein yhdessä jaksossa käsitellään jotain vakavaa epäkohtaa Yhdysvaltojen oikeussysteemissä, ja edistyksellisempien uusien jenkkisarjojen tavoin myös Boston Legal nostaa kissan pöydälle useammankin kerran. Denny Crane edustaa jähmeitä arvoja, ja vaikka yleisesti olettaisin tällaisen sarjan katsojan olevan demokraattien puolella, Crane on myös rakastettava konservatiivi, vaikka saattaakin jopa heilua huoneessaan aseen kanssa. Cranen arvot saattavat joskus olla jopa ihan paikallaan siitä huolimatta, että hän on niin vanhoillinen. Jossei arvot, niin ainakin hänen toimintansa. Toinen juttu on yleensä jokin pähkähullu tapaus, joka tekee sarjasta katsojalle täydellisen paketin asioita, jotka saavat ajattelemaan, ja juttuja, jotka keventävät tilannetta, ja naurattavat. Esimerkiksi tapaus, jossa Shirley joutuu puolustamaan miespuolista ystäväänsä, jonka vaimo on haastanut oikeuteen pettämisen takia. Shirley läksyttää ystäväänsä, mutta suostuu puolustamaan tätä. Sitten hän saa kuulla, että mies on pettänyt vaimoaan lehmän kanssa!
Itse hahmoista lähtevä huumori on toki myös koko ajan läsnä. Samoin hahmojen traagisuus. Kaikissa on molempia. Alan menestyy työelämässään, muttei tunnu löytävän onnea arjessaan. Denny Cranen sairastuminen alzheimeriin on koskettavaa katsottavaa, kun ennen niin terävä mies alkaa menettää otettaan todellisuudesta. Alanille tilanne on vähintään yhtä vaikea kuin Dennyllekin. Myös vakihahmot, eivät vain Whiten kaltaiset vierailijat, herättävät naurua. Heistä voi paljastua erikoisia piirteitä, esimerkiksi en voinut olla räkättämättä ääneen kun lakihaukka Alan menee oikeussalissa pelosta jäykäksi, koska asiakas on pukeutunut työasuunsa: klovniksi. (Kyseessä on laiton irtisanominen). Alan nimittäin pelkää klovneja. Kuollakseen. On huvittava nähdä, kuinka loistavasti Slater muuntuu huippuasianajasta pelokkaaksi hiirulaiseksi. Nauruja herättää sekin, kuinka Cranen ja Shoren tapa voittaa juttunsa voi olla niin suoranaisen törkeä, että se herättää naurua… koska lopputulos on usein oikeudenmukainen. Sarja ei silti tuudita ihmisiä uskoon, että oikeus voittaa. Usein laki voittaa – ja se ei ikävä kyllä ole sama asia, kun oikeus.
Boston Legal on mahtavan makea coctail, joka ei päässyt löystymään yhdenkään tuotantovuotensa aikana. Tulen hyvälle päälle jo kuullessani alkumusiikin, joka alkaa jonkin repäisevän pätkän jälkeen. Usein juuri naurattavan yllätyksen – ja sitä seuraava alkumusiikki saa jo katsojan koukkuun. Näin kävi aikanaan minulle, kun käänsin pari jaksoa sarjaa Finnairille. Sen jälkeenhän ne oli nähtävä kaikki… ja nyt ne on saatavilla komeassa paketissa… kaikki viisi kautta yhtä parhaista amerikkalaisista sarjoista ikinä. Jos pidät draamasta, komediasta, loistavista näyttelijöistä ja mahtavasta käsikirjoituksesta – eli hyvästä tv-viihteestä, joka ei vain naurata, vaan saa myös ajattelemaan… tämä sarja on sinulle!
Maineikkaan englantilaisen runoilijan ja kulttuurikriitikon Matthew Arnoldin (1822 –1888) runo ”Doverin rannikko” maalaa eteemme lohduttoman maiseman. Maailmassa ei enää ole varmoja totuuksia, ei valoa eikä turvaa, ”väristen ja raskain rytmein aaltoaa ikuinen sävel, suruinen”. Yllä olevassa viimeisessä säkeistössä välähtää kuitenkin pieni toivon kipinä: rakkaus on ihmiskunnan ainoa keino selvitä pimeydessä, jossa ”sokeat joukot” iskevät yhteen. Runon vaikuttaviin loppusäkeisiin on kirjallisuudessa viitattu usein, ja niitä siteeraa myös Clifford Odetsin (1906 – 1963) näytelmän nimi ”Clash by Night”, ”sotivat yössä”. Tämän näytelmän filmatisoinnista tuli yksi Marilynin uran varhaisista näytöistä, suomeksi ”Purkaus yössä”.
Mitä Arnoldin runolla vuodelta 1867, Odetsin näytelmällä vuodelta 1941 ja Fritz Langin film noirilla vuodelta 1952 sitten on yhteistä? Runon myrskyävä, surumielinen meri on läsnä sekä näytelmässä että elokuvassa, tosin näytelmän Staten Island vaihtui elokuvassa länsirannikon Montereyksi ja John Steinbeckinkin tunnetuksi tekemäksi Cannery Row’ksi. Tarinan ihmiset hapuilevat pimeässä, rakkaus on repivää ja usein väkivaltaista, ja runon julistuksesta huolimatta myös uskottomuus on läsnä näillä mustilla taistelukentillä. Marilynin rooli Peggynä on pieni mutta merkittävä. Hänen ja Keith Andesin esittämä parikymppinen pariskunta toimii toiveikkaana, ongelmineenkin valoisana vastapainona päätähtien synkälle kolmiodraamalla. Peggyn rooli on mielestäni yksi Marilynin parhaita töitä. Peggy ei ole glamourkuningatar vaan sievä tehtaantyttö, kalastajakylän pikkukaunotar, joka rimpuilee kohti hohdokkaampaa elämää mutta todennäköisesti jää Cannery Row’lle loppuiäkseen. Marilyn pystyi käyttämään roolityön rakennusaineena omia sodanaikaisia kokemuksiaan tehdastyöstä, unelmia liukuhihan ääreltä. Peggy ei tunnukaan mielikuvitushahmolta, hän on totta. Hän puhuu Marilynin luonnollisella äänellä, pukeutuu lahkeista käärittyihin miesten farkkuihin, juo olutta, riehuu humalassa, irvistelee, ravistaa vettä korvastaan, syö suklaapatukoita ja mottaa miestään leukaan. Hän purkittaa sardiineja ja tanssii lakanapyykin lomassa. Tuntuu uskomattomalta – kuten niin monen Marilynin roolityön kohdalla – kuinka Marilyn kaikista peloistaan ja jännittämisistään huolimatta pystyi luomaan tämän elämännälkäisen luonnonlapsen valkokankaalle, häviämättä lainkaan kokeneemmille vastanäyttelijöilleen.
Samana vuonna kuin ”Purkaus yössä” sai ensi-iltansa, näytelmäkirjailija Clifford Odets joutui epäamerikkalaista toimintaa tutkivan HUAC:n kuulusteltavaksi. Kuuman sodan jälkeisessä ja kylmän sodan aikaisessa Amerikassa ”epäamerikkalaisuudesta” epäiltiin kaikkea vähänkin vasemmistolaista, mikä kärjistyi suoranaiseksi noitavainoksi – vertauskuva, jota Arthur Miller käytti kuuluisassa näytelmässään. Odets oli 1930-luvulla monien intellektuellien tapaan ollut poliittisesti aktiivinen ja liittynyt kommunistiseen puolueeseen vuonna 1934. Omassa tutkimuksessani saman ajan ranskalaisesta vasemmistolaisälymystöstä olen huomannut, etteivät sotienvälisen ajan kirjailijat ja ajattelijat niinkään tukeutuneet tiukkoihin dogmiin – kuuluivat he puolueeseen tai eivät – vaan edustivat pikemminkin jonkinlaista yleishumanismia, taistelua paremman maailman, vapauden ja tasa-arvon puolesta, ja kokivat näin jatkavansa valistusfilosofeista alkanutta taistelevien intellektuellien perinnettä. Yhteiskuntakriittisyys näkyi myös Odetsin näytelmissä, joissa usein kuvattiin vähäosaisia, työläisiä ja siirtolaisia ja arvosteltiin ankarasti kapitalistista yhteiskuntaa. Samantapaista kritiikkiä samoihin aikoihin, mutta komedian keinoin ja laajemmalle yleisölle, esitti esimerkiksi Charles Chaplin. Odets oli yhdessä Lee Strasbergin, Elia Kazanin ja muiden uudenlaista teatteria tahtovien kanssa perustamassa maineikasta Ryhmäteatteria 1930-luvun alussa, ja hänen kirjoittamansa näytelmät olivat sen lippulaivoja. Ryhmäteatterilaiset käyttivät venäläisen Konstantin Stanislavskin teatteriteorioita luodakseen uuden, vahvan, amerikkalaisen tavan tehdä teatteritaidetta. Näistä ajatuksista ja hiipuneen Ryhmäteatterin raunioista syntyi sodan jälkeen Actors Studio ja amerikkalaisen metodinäyttelemisen perinne, joka vaikutti Marilyniinkin vallankumouksen lailla.
Vuonna 1941 ensiesityksensä sai Odetsin kolmiodraama ”Purkaus yössä”, ei enää Ryhmäteatterin alla mutta kylläkin Lee Strasbergin ohjaamana. Yksitoista vuotta myöhemmin sama teos teki Marilynistä tähteä, ja useimpia entisiä Ryhmäteatterilaisia syytettiin epäamerikkalaisesta toiminnasta ja ajattelusta. Clifford Odets ilmiantoi muita ”epäamerikkalaisia”, säästyi siten mustalta listalta ja jatkoi käsikirjoittajana Hollywoodissa. Toinen näytelmäkirjailja, Arthur Miller, uhmasi HUAC:a ja kieltäytyi ilmiannoista, mikä takasi hänelle tahraamattoman maineen vapauden puolustajana tulevien sukupolvien silmissä. Valottomalla taistelukentällä, sokeiden joukkojen hyökkäyksen kohteena, seisoi kuitenkin myös Marilyn, joka oli valmis uhraamaan uransa ja maineensa oikeaksi katsomansa asian puolesta ja sanoi: ”Olen ylpeä mieheni katsantokannasta ja tuen häntä loppuun asti.” Tai kuten toinen rohkea nainen, Simone Signoret, siteeraa Marilynin julistaneen ennen Millerin kohtalonhetkiä: ”Tuhotkaa minut, me lähdemme Tanskaan.”
Clash By Night
Ah, love, let us be true
To one another! for the world, which seems
To lie before us like a land of dreams,
So various, so beautiful, so new,
Hath really neither joy, nor love, nor light,
Nor certitude, nor peace, nor help for pain;
And we are here as on a darkling plain
Swept with confused alarms of struggle and flight,
Where ignorant armies clash by night.
(Matthew Arnold, “DoverBeach”)
“DoverBeach” by the acclaimed British poet and cultural critic Matthew Arnold (1822 –1888) paints before us a desperate scene. There are no longer absolute truths in the world, no light and no security, just “the eternal note of sadness”. In the last verse, however, there is a glimmer of hope: love may be humanity’s only defense against the dark, “where ignorant armies clash by night”. The powerful last verse of the poem has been a popular reference point in literature ever after. One example of this is the title of Clifford Odets’ (1906 – 1963) play “Clash by Night”. The movie version of the play was one of Marilyn’s early triumphs.
What do then Arnold’s poem from 1867, Odets’ play from 1941 and Fritz Lang’s film noir from 1952 have in common? The stormy, melancholy sea of the poem is present both in the play and in the movie, although what is Staten Island in the play, is Monterey and the famous Cannery Row in the film. The people in the story are wandering in the dark, their love is destructive and often violent, and although the poem wants us to be “true to one another”, it turns out to be impossible on this “darkling plain”. Marilyn’s part as Peggy is small but significant. The twentysomething couple played by her and Keith Andes is a hopeful and even with their problems healthy counterweight to the dark love triangle of the main characters. Peggy is in my opinion one of Marilyn’s best works. Peggy is not a glamour queen but a pretty factory girl, a little beauty of a fishing village, struggling towards a more satisfying life but probably staying on Cannery Row for the rest of her days. For this part Marilyn could use her own wartime experiences of factory work, her own dreaming by the assembly line. And Peggy does not seem fictional, she feels real. She talks in Marilyn’s natural voice, wears worn-out men’s jeans, drinks beer, drinks too much and behaves badly, makes faces, gets water in her ears, eats chocolate bars and punches her man. She cans sardines and dances around white laundry. It is incredible how despite of all her fears and anxieties, Marilyn was able to create this child of nature, so full of life, and give a performance equal to her more experienced fellow actors.
The year that the movie ”Clash by Night” got its premiere, the playwright Clifford Odets was called before the House Un-American Activities Committee (HUAC). In the Cold War era America, “un-American” was synonymous to anything left-wing, which led to a modern witch-hunt – an allegory famously used by Arthur Miller in “The Crucible”. In the 1930s Odets, like so many intellectuals, had been politically active and joined the Communist Party in 1934. In my own research about French left-wing intellectuals of the same era, I have noticed that the interwar intellectuals were not really interested in any strict ideology – whether they joined the communist party or not. Their worldview was more generally humanist. They saw themselves fighting for a better world, for freedom and equality, and thus as heirs to the Enlightenment tradition. In Odets’ plays one can see sharp social criticism, often depicting the problems of workers and immigrants and questioning the capitalist society – one can, on the other hand, find similar criticism in Charlie Chaplin’s popular comedies. Together with Lee Strasberg, Elia Kazan and other theatre reformers, Odets was one of the founding members of the acclaimed Group Theatre in the early 1930s, and his plays were to become its flagships. The Group Theatre members used the Russian Constantin Stanislavski’s theatre theories to create a new, strong, American method of theatre-making. After the war, this tradition was to develop into the Actors Studio and American method acting. Later, the Method changed also Marilyn’s life in a revolutionary way.
In 1941, Odets’ triangle drama “Clash by Night”, directed by Lee Strasberg, opened on Broadway. Eleven years later, the same play was making Marilyn into a star, and most former Group Theatre members were accused of un-American activities. Clifford Odets named names, was saved from blacklisting and continued working in Hollywood. Another playwright, Arthur Miller, refused to name names and thus saved his honour in the eyes of posterity. On the darkling plain, however, stood also Marilyn, who under the attack of ignorant armies was ready to sacrifice her life and career for the right cause and said: ”I’m proud of my husband’s position and I stand behind him all the way.” Or, as another brave woman, Simone Signoret, cites Marilyn declaring before Miller’s trial: ”Destroy me, we’ll go to Denmark.”
KÄSIKIRJOITUS: Alejandro González Iñárritu, Nicolás Giacobone, Alexander Dinelaris, Armando Bo, elokuvassa harjoiteltava/esitettävä näytelmä perustuu Raymond Carverin näytelmään What We Talk About When We Talk About Love.
PÄÄOSISSA: Michael Keaton, Edward Norton, Emma Stone, Naomi Watts, etc..
TUOTANTO: Armando Bo, Molly Conners, Alexander Dinelaris, etc…
ARVIO: 4 / 5
Oscareita jaettaessa keväällä, Birdman_: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance) nappasi ansaitusti neljä patsasta: parhaasta kuvauksesta, käsikirjoituksesta, ohjauksesta – ja sen tärkeimmän, eli parhaan elokuvan pystin. Michael Keaton oli ehdolla miespääosasta Rigganina/Birdmaninä.
Mistä sana Birdman? Riggan on mennen talven lumia, mitä suosioon tulee. Huipun hän saavutti esittämällä viitallista supersankaria, Birdmania. (Huvittavaa, että Michael Keaton on esittänyt Batmania – tästä sanaillaankin hieman…) Mutta Birdmanin ajat ovat ohi. Hahmo ei ole enää suosittu, ja kuten niin usea näyttelijä, haluaa myös Riggan unohtaa moiset kassamagneetit, ja näyttää, että osaa näytellä muutakin, kuin sankaria sukkahousuissa. Kovin moni ei sitä silti usko, ja myös menneet aaveet kummittelevat Rigganin päässä. Hän uskoo itseensä, mutta epävarmuus vaivaa, koska kukaan muu – ainakaan arvostelijat – eivät tunne olevan vakuuttuneita.
Ehkä elokuva kosketti minua vielä enemmän kuin muita, koska olen niin sisällä Marilyn Monroen elämässä. Myös hän yritti taistella pois Hollywoodin bimbo -leimasta, ja halusi parempia, haastavampia rooleja, mutta hänelle naurettiin. Riggan – kuten Marilyn – tietää pystyvänsä siihen, mutta ympärillä riittää naureskelijoita. New Yorkin Broadway on sentään aivan eri juttu, kuin Hollywoodin purkkatehtaan tuotannot, jotka unohtuvat kun uusi ”sankari” tai ”bimbo” astuu kehiin. (Vaikkei Marilynia unohdettukaan, vaikka studiopomot parhaansa yrittivät…) Myös itse näyttelevänä minun on myös helppo samaistua siihen, että roolit ovat aina samanlaisia, eikä kukaan uskalla ottaa riskiä antamalla näyttelijälle täysin erilaista osaa kuin sellaiset, missä tämä on totuttu näkemään.
Riggan haluaa riisua supersankarin vaatteensa, ja kokeilla siipiään Broadway-näytelmässä. Koska fanit ovat ikääntyneen näyttelijän jo unohtaneet, ja he eivät muutenkaan ole teatterin suurin yleisökanta, otetaan Rigganin come-back -yritykseen mukaan arvostelijoiden rakastama, mutta teatteriin vähemmän intohimoisesti (ainakin vähemmän intohimoisesti kuin naisiin…) suhtautuva, mutta taitava näyttelijä, Mike. On sanomattakin selvää, että Mike ylenkatsoo Riggania, joka puolestaan ei voi sietää Mikeä. Kuten ei katsojakaan.
Birdman on Michael Keatonin juhlaa, jossa myös Edward Norton saa avata samppanjapullon. Keaton esittää hienosti ristiriitojen repimää miestä, johon ei enää usko kuin hän itse – ja sekin usko huojuu. Norton taas on osoittanut, että hallitsee limanuljaskojen esittämisen, ja on jälleen niin inhottava, että oksettaa. Tosin en missään nimessä ”typecastaisi” Nortonia vain ällötykseksi, koska hän on pelottavan hyvä myös muunlaisissa rooleissa. (Kannattaa katsoa esimerkiksi Alaston pelko/Primal Fear…. saatatte yllättyä!)
Muutkin näyttelijät hallitsevat roolinsa hienosti, mutta itse käsikirjoitus on parasta yhdessä Keatonin ja Nortonin kanssa. Elokuvan jälkeen katsoja huomaa, että Birdman pääsi kyllä irti supersankarin viitastaan, ja saa lentää nyt vapaana oikeiden lintujen lailla… mutta millä hinnalla? Oliko kaikki sen arvoista, ja olisiko se voinut tapahtua toisin?
Ajatuksia herättävä elokuva, joka täytyy ehdottomasti katsoa uudelleen, koska siitä löytää aina uusia sävyjä.
TUOTANTO: Robert Chartoff, David Crockett, Stephen Levinson, etc…
PÄÄOSISSA: Mark Wahlberg, Jessica Lange, Brie Larson, John Goodman
ARVIO: 2,5 / 5
The Gambler on uusintaversio vuoden 1974 samannimisestä elokuvasta (suom. Piru pakassa). Ja kuten usein uusintafilmatisointien kanssa, on uudempi usein heikompi. Joskus oikein miettii, onko käsikirjoituksista niin kova pula, että ideat täytyy tonkia jo kerran kerrotusta tarinasta?
Leffan voisi lyhentää muutamaan lentävää iskuhuutoon: ”Kaikki tai ei mitään!”, ”Voitto tai häviö”, ”Elämä tai kuolema”. Kirjallisuuden professori Jim Bennett (Mark Wahlberg, alkuperäisessä versiossa roolin näytteli James Caan, jonka charmi puree paremmin ainakin minuun… tosin en edes pidä Wahlbergia charmikkaana, joten kisa ei ole kova… ) on äärimmäisyyksien ihminen. Hän tietää olevansa ”vain” keskinkertainen kirjailija, joten hän opettaa… ja luokalla on vain yksi oppilas, josta Bennettin mielestä on kirjailijaksi: Brie Larsonin esittämä Amy Phillips. Tyytymättömänä siihen, mitä on elämältä saanut, Bennett on uhkapeluri. Ja tietenkin samalla asenteella: kaikki peliin. Hän on mieluummin rutiköyhä kuin omistaa ”vähän” rahaa. Miljonääri tai ei mitään. Siksipä hän onkin jatkuvasti veloissa, ja tietysti velkojien kynsissä. Bennettin äiti (Jessica Lange) lainaa kiittämättömälle pojalleen rahaa, jotta tämä voisi maksaa pelivelkansa, mutta hän pistää nekin haisemaan. Sattumalta kasinolla työskentelee myös Bennettin ”ainoa loistava oppilas”, Amy Phillips. Bennettin ja Amyn tarina kuroutuu yhteen tarinaan Bennettin ongelmien kanssa. Riskeeraako Bennett elämänsä saadakseen toisen mahdollisuuden, muuttaako hän asenteitaan? Mitä tapahtuu, kun hän oppilaansa avulla haluaa pistää kaiken yhden kortin varaan?
En sano, että olin mitenkään jännityksestä jäykkänä katsellessani Bennettin kuvioita. Lähinnä hänen asenteensa ja suhteensa elämään ärsytti. Henkilökohtaisesti mielenkiintoisimpana pidin Bennettin ja tämän äidin välisiä suhteita. Varsinkin kun yksi ehdottomista suosikkinäyttelijöistäni, Jessica Lange, näytteli äidin osan. Kuinkas muutakaan kuin suurenmoisesti. Oli huvittava ajatus, että ruotsalaissukuisen Wahlbergin äidiksi on valittu suomalaissukuinen Lange. Toisin kuin usein urheilussa, ainakin tässä leffassa Suomi hakkaa ruotsin 5 – 0. Wahlberg on mielestäni suhteellisen mitäänsanomaton näyttelijä, vaikka onkin parempi nykyään kuin nuorempana siloposkena. Ja kun häntä vertaa yhteen maailman parhaista nykyajan naisnäyttelijöistä, ei hänellä ole mitään jakoa Oscareihin tai muihin palkintoihin. Ikävä kyllä Langen rooli on vallan pieni – hänen takiaan oikeastaan halusin elokuvan katsoakin. Ja jo muutaman minuutin ruutuajalla Lange varasti koko show’n. Pidempi rooli olisi ehkä nostanut myös elokuvan pisteitä.
Vaikka leffassa on Langen lisäksi muutama sujuva ja hauska kohtaus, jopa pari huvittavaa vitsiä, on se kokonaisuudessaan puuduttava ja pitkäveteinen. Kestää ehkä yhden katsomiskerran, mutta jos tarinan haluaa nähdä uudestaan, suosittelen vuoden 1974 versiota.
KÄSIKIRJOITUS: Nick Hornby, perustuen Cheryl Strayedin muistelmiin
TUOTANTO: David Greenbaum, Jeffrey Harlacker, Cheryl Strayed, Reese Witherspoon, etc..
PÄÄOSISSA: Reese Witherspoon, Laura Dern, Thomas Sadoski, Keene McRae, Michiel Huisman, etc..
ARVIO: 4 / 5
Ihana ja monipuolinen Reese Witherspoon esittää osin itse tuottamassaan elokuvassa Wild – Villi VaellusCheryl Strayediä – joka on myös osin tuottanut omiin muistelmiinsa pohjautuvan elokuvan. Käsikirjoituksen muistelmista on tehnyt yksi lempikirjailijoistani, Nick Hornby (Poika/About a Boy, High Fidelity / Uskomaton äänentoisto, Juliet, Naked , joista kahdesta ensimmäisestä on siis tehty myös elokuva. Toivottavasti myös viimeisimmäksi mainitsemastani romaanista tullaan sellainen tekemään…ainakin se kannattaa lukea, mikäli pitää muista Hornbyn kirjoista.)
Cheryl lähtee vaeltamaan kuuluisaa Pacific Crest Trailiä, eli PCT:tä pitkin vuonna 1995. Reitti kulkee Meksikon rajalta Kanadan rajalle pitkin USA:ta. Cheryl taivalsi yli 4000 kilometrin matkasta osan sadan päivän aikana. Elokuva seuraa Cherylin koettelemuksia erämään ja luonnon armoilla, väliin paahde ja jano on armoton ja on käytettävä äärimmäisiä keinoja, väliin hän joutui taistelemaan lumihankea ja myrskyjä vastaan. Myös omat valinnat esineistä, mitä otetaan mukaan, tai vaelluskengistä osoittautuvat välillä vääriksi. Pysähdyspisteissä sai onneksi ostaa lisätarvikkeita ja jättää ylimääräisiä säilytykseen.
Elokuva alkaa Cherylin heittäessä raivoisasti toisen kenkänsä syvälle kuiluun pudonneen kengän perään. Sitten hän taiteilee ”omat” kengät jalkaansa ja jatkaa kulkuaan. Jo tällä saadaan katsoja ihmettelemään, mikä pistää ihmisen lähtemään yksin moiselle vaellukselle…
Elokuva raottaakin vähitellen Cherylin syitä lähteä matkaan samalla, kun seurataan hänen kulkuaan. Cheryl muistelee aikaa ennen lähtöä… jokin todella laittoi naisen liikkeelle.
Me kukin suremme läheisen kuolemaa omalla tavallamme. Voisi sanoa, että menemme kaikki pikkuisen sekaisin. Toiset itkevät ja murtuvat, toiset alkavat tehdä itsetuhoisia päätöksiä, aivan kuin elämällä ei olisi enää väliä. Cheryl kuului jälkimmäiseen joukkoon. Terveyden lisäksi avioliitonkin alkaessa olla vaarassa, Cheryl päättää lähteä vaellukselle ajatellen sen suuntaavan hänen keskittymisensä muihin asioihin. Hän saa olla yksin omien mietteidensä kanssa ja keskittyä selviytymiseen.
Vaikka elokuvissa näytetäänkin muistelupätkinä Cherylin menetystä, ei se tahallaan pyri itkettämään katsojaa. Meistä jokainen, joka on kokenut läheisen kuoleman pikemminkin samaistuu Cherylin tuskaan, mutta itse en ainakaan reagoinut itkemällä, vaan muistelemalla mitä itse tein – mikä oli minun ensimmäinen reaktioni isäni kuoltua, ja mikä oli minun ”pitkä vaellukseni”. Itse asiassa viisastuin ehkä lisää itsetuntemukseni kanssa. En tiedä kuinka sellaiset henkilöt, jotka eivät ole kokeneet kipeitä menetyksiä suhtautuvat elokuvaan, mutta ei se ainakaan tylsä tai huono ole. Ehkäpä he voivat pikemminkin keskittyä seuraavaan Cherylin kamppailua maastossa. Tarvitaan erinomainen näyttelijä kantamaan näin pitkä tarina harteillaan lähes yksin, ja Witherspoon on juuri oikea valinta rooliin.
Myös Laura Dernin sympaattinen roolityöskentely Cherylin äitinä, Bobbina oli loistava. Witherspoonin ja Dernin lisäksi pidin kauniista kuvauksesta ja siitä, kuinka elokuvassa näytetään, että suurin peto, jonka erämaassa voi kohdata on ihminen. Cheryliä eivät kiusanneet karhut tai muut, joilla ihmisiä pelotellaan, vaan jopa syvällä metsässä… miespuolinen homo sapiens -lajin edustaja. Vaikka Cheryl selvisikin miehistä säikähdyksellä, elokuva näyttää avoimesti mikä ihmisen pelottavin vastustaja on. Toinen ihminen. Luonnon eläinten kanssa Cheryl tuli hyvin toimeen, ja pidin erityisesti kohdista, joissa tämä tutkaili kettuja ja muita eläimiä sulassa sovussa niiden kanssa.
Kokonaisuudessaan taiturimaisesti tehty elokuva, joka on kaunista katseltavaa ja herättää ajatuksia. Tietyllä tavalla se jopa lohduttaa. Cheryl on yksin erämaan keskellä – mutta surussaan hän ei ole yksin. Meistä jokainen kokee suuren surun tai suuria suruja ennemmin tai myöhemmin, joten Cheryliin on helppo samaistua.
OHJAUS: Jack Bender, David Barrett, Peter Leto, etc…
KÄSIKIRJOITUS: Stephen King, Brian K. Vaughan, Adam Stein, etc.. pohjautuen Stephen Kingin romaaniin
PÄÄOSISSA: Mike Vogel, Rachelle Lefevre, Alexander Koch, Colin Ford, Mackenzie Lintz, Dean Norris, Eddie Cahill, etc..
TUOTANTO: Darryl Frank, Neal Baer, Stephen King, etc..
ARVIO: 3,5 / 4
Stephen King on mielenkiintoinen kirjailija sikäli, että hän suoltaa järkälemäisiä opuksia joka vuosi, ellei useammin. Luonnollisestikin niiden taso on todella epätasainen. Koska Kingillä on useita faneja, myös kirjoista ja novelleista haluataan tehdä sarjoja ja elokuvia, joissa King on usein itse mukana tuottajana tai jopa vilahtamassa cameoroolissa.
Under the Dome on keskitason Kingiä. Se kertoo pienestä kaupungista, Chester’s Millistä, ja siitä, mitä tapahtuu, kun sen ylle laskeutuu yhtäkkiä salaperäinen kupu katkaisten koko yhteisön välit ulkomaailmaan. Stephen King on ollut itse käskirjoittamassa sarjaversiota, sekä tuottamassa sitä. Onkin totta, että ideasta saa herkullisen sarjan – mutta kestääkö se useamman kauden? Leffana kirjan idea olisi jäänyt torsoksi, myönnetään.
King on erinomainen kirjoittamaan ihmisluonteesta. Hänen hahmonsa ovat taidolla rakennettuja, eivätkä ne ole koskaan puhtaasti pahjoja tai puhtaasti hyviä. Sankari on useammin salaisuuksia epätäydellinen ihminen kuin pudassydäminen jalo ritari. Joten vaikka juonenkäänteet ovat vaikka kuinka hurjia, saa King ne hahmoillaan elämänmakuisiksi. Toki myös Kingin mielestä selvästikin jotkut hahmot ovat aika lailla ihmiskunnan pohjasakkaa, hän tapaa jollain lailla heitä myös ymmärtää. Kuitenkaan ei tarvitse tietää Kingistä mitään muuta, kuin lukea pari kirjaa, kun voi jo varmasti sanoa, että mies on naisten asiaa puolustava ja aseita vastustava demokraatti. Nämä mielipiteensä King tuo esiin hienovaraisesti, mutta selvästi kuvatessaan hahmojaan ja näiden välistä kanssakäymistä.
Kingin kirjoissa pohditaan usein sitä, miten käy, kun pieni yhteisö… tai vain muutamakin ihminen – jää kamppailemaan elintilasta tai elämästä keskenään, suljetussa yhteisössä. On aika selvää, että aina nousee esiin joku öykkäri, joka haluaa hallita toisia. Tässä mielessä Kingin kirjat liippaavat läheltä William Golding mestarillista teosta ”Kärpästen herra”, josta myös on tehty useita elokuvaversioita. Mutta siinä missä ”Kärpästen herrassa” yliluonnollinen osuus on vain koulupoikien mielikuvitusta (ja tapa pitää toiset alistettuina), Kingille yliluonnollisuus on osa hänen tavaramerkkiään. Tietenkään näin ei ole aina. Jotkut kirjat sijouttuvat tulevaisuuteen, jossa elämä on muuttunut raa’aksi ja arvaamattomaksi (kuten Orwellin kirjassa ”1984”), tai sitten jokin henkilö vain täysin kilahtaa ja sekoaa päästään. Tosin sekoava henkilö ei todellakaan ole suljettu pois yliluonnollisistakaan kirjoista. Kingin parhaisiin kirjoihin kyllä lukeutuu sellaiset ei-yliluonnolliset ja ei-tulevaisuuteen sijoittuvat kirjat kuin Rita Hayworth – avain pakoon / The Shawshank Redemption tai Misery / Piina. Loukkuun jäänyttä pientä yhteisöä, tai eristyksiin joutunutta väkijoukkoa kuvaavat puolestaan sellaiset sarjoiksi tai elokuviksi – tai sekä että – muutetut kirjat kuin The Shining / Hohto, (sekä sarja, että elokuva), The Mist /Usva, The Stand / Tukikohta tai Storm of the Century, muun muassa. Ei-yliluonnollisia aineksia, mutta ainakaan tällä hetkellä mahdottomia tarinankaaria kuvaavat mestarillisesti novellit The Running Man tai The Long Walk. Under the Dome omaa Kingille tyypillisen eristyneen yhteisön, sekoavat ihmiset ja ”ei-niin-puhtaan” salaperäisen sankarin. Jostain syystä King onnistuu kuitenkin useimmiten pitämään tarinansa tuoreina, vaikka niissä samoja ainesosia onkin. Under The Dome -sarjassa kupu on selvästi jostain maan ulkopuoliselta paikalta kotoisin, ja omaa outoja voimia. Vain tietyt henkilöt voivat siihen koskea. On varmasti useille katsojille yllätys, kuka yksi näistä henkilöistä on. Kuten sanottu, Kingille hyvä ja paha ei ole mitenkään mustavalkoinen asia. Useat nuorison jäsenet alkavat saada kohtauksia, joissa näkevät ”vaaleanpunaisia tähtiä putoamassa taivaalta”. Selviää, että tämä liittyy jotenkin kupuun. Myös kaupungissa alkaa olla ahtaat paikat, kun tietyt henkilöt yrittävät ottaa vallan, kun heitä vastustavat henkilöt halutaan eliminoida, ja .. ei viidakon, mutta eristyksissä olevan pikkukaupungin omat lait alkavat saada jalansijaa. Henkilöt alkavat elää ”syö tai tule syödyksi” -mentaliteetillä. Jännitys pysyy – ainakin pari tuotantokautta.
King on itse myöntänyt kärsivänsä ”näppäimistöripulista”. Ehkä siksi hän itse suosii sarjoja elokuvien sijaan. Muun muassa Kubrickin ylistetty versio Hohdosta ei ollut Kingille niin mieleen, koska se jätti niin useita kirjassa olleista elementeistä pois. Siksipä King oli itse mukana minisarjan teossa, jossa esiintyi cameossa Overlook-hotellin entisenä vahtimestarina. Olen keskittynyt nyt lähinnä Kingin kirjoihin, joten miten on onnistuttu kääntämään tämä kyseinen kirja sarjaksi? Sanoisin, että ensimmäinen kausi etenkin on hyvinkin uskollinen kirjalle. Hahmot ovat samoja, samoin lähes kaikki tapahtumat. Itse tosin muistan ”kuvun” aivan erilaisena ja löytöhetken hieman erilailla itse kirjassa. Mutta mitäpä sitä arvostelemaan, koska King on itse tehnyt sarjaan käsikirjoituksen.
Hyvät näyttelijät ja hyvä ohjaus kannattavat sarjaa sen ensimmäisellä tuotantokaudella. Etenkin salaperäinen hyvis-pahis Dale ’Barbie’ Barbara (Mike Vogel) sekä toimittaja ja sarjan kertojana toimiva Julia Shumway (Rachelle Lefevre) vakuuttavat. Mielestäni sarja olisi pitänyt kuitenkin tiivistää yhteen kauteen. Loppujen lopuksi kuinka paljon uusia hahmoja voi marssittaa suljettuun tilaan, kuinka paljon hahmojen salaisuuksien paljastumista voi venyttää? Ilmeisesti sarjan suosio on saanut tekijät innostumaan, ja mielimään sille lisäkausia. Toinen kausi toimii vielä, mutta tekijät vääntävät jo kolmatta kautta… toisaalta on mielenkiintoista nähdä, mitä uutta he tuovat sarjaan, ja millä tavalla. Kuitenkin jos vertaan sarjaa kirjaan, olisi se voitu jo lopettaa.
Toivon, että sarja lopetetaan viimeistään kolmannen tuotantokauden jälkeen. Vain, jotta siitä jäisi hyvä muisto, ja sitä voisi pitää ylpeänä hyllyssään ja katsoa mieluusti uudelleen. Jos sarjalle käy kuten tällä hetkellä toiselle Kingin tuotantoon erittäin löyhästi perustuvalle Havenille, (innoittajana novelli The Colorado Kid), ja jossa King on myös mukana tuottamassa ja käsikirjoittajana, mennään aivan liian pitkälle. Haven menetti viehätyksensä jo ensimmäisen tuotantokautensa jälkeen. Hahmotkaan eivät ole niin sympaattisia tai todenmakuisia kuin Under the Dome – sarjassa. Idealtaanhan myös Haven kertoo pienestä yhteisöstä, jossa jokaisella on tavalla tai toisella jonkinlaisia salaperäisiä voimia. Mutta kuinka monta tapausta voi enää keksiä viidennen tuotantokauden jälkeen? Olen kuullut huhuja, että kuudes tuotantokausi olisi peruttu, ja hyvä niin, sillä sarja alkoi jo puuduttaa. Kuten sanottu, toivon, että laadullisesti parempi Under the Dome ei mene samaan koukkuun, jossa varmaankin osasyy tarinan jatkamiseen, jatkamiseen ja jatkamiseen… on raha.
En kuitenkaan mitenkään sano, etteivätkö sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta olisi katsomisen arvoisia, sillä sitä ne ovat. Myös kirja kannattaa ehdottomasti lukea, jos pitää tällaisista tarinoista. Under the Dome on hyvää viihdettä, mutta ei loisteliasta sellaista.
OHJAUS: Neil Jordan, Kari Skogland, John Maybury, etc..
KÄSIKIRJOITUS: Neil Jordan,Guy Burt, David Leland
PÄÄOSISSA: Jeremy Irons, Francois Arnaud, Holliday Grainger, Peter Sullivan, Derek Jacobi, Sean Harris, Joanne Whalley, etc…
TUOTANTO: James Flynn, Sheila Hockin, Neil Jordan, etc…
ARVIO: 3,5 / 5
Ystäväni, joka sattuu olemaan historiantutkija totesi Borgioista, että ei kestänyt katsella edes ensimmäistä kautta loppuun, vaikka jumaloi Jeremy Ironsia. Tästä voisin päätellä, että sarjaa ei kannata katsoa historiallisesti totena, vaan viihdyttävänä tarinana. Sellainenhan se onkin – ”mafiasarja” siirrettynä keskiajan Italiaan.
Sarjan takana vaikuttaa voimakkaasti yksi nimi: Neil Jordan. Mies muistetaan parhaiten loistavasta elokuvasta The Crying Game. Ikävä kyllä Borgiat ei nouse samalle tasolle, vaikka Jordan on ollut käsikirjoittamassa, ohjaamassa ja tuottamassa sitä, ja pääosaan on saatu – kuten ystäväni huomautti – mielettömän hyvä Jeremy Irons.
Juoni on siis napattu historiasta, mutta kyseessä ei ole historiallinen sarja. Onpa sitä haukuttu jopa saippuaoopperaksi, mutta aivan sitä en allekirjoittaisi. Sarja kertoo Borgioiden suvusta, joka Rodrigo Borgian avulla nousee Rooman katolisen kirkon johtoon. Poikansa Cesaren (Francois Arnaud) avulla Rodrigo yrittää lujittaa asemansa paavi Aleksanteri VI:na. Koska tämä ei ole kardinaalien mieleen, joudutaan turvautumaan lahjuksiin, kiristykseen ja murhiin. Aluksi juoni on jännittävä, mutta vähitellen jatkuvat murhayritykset alkavat puuduttaa.
Ensimmäinen kausi keskittyy lähinnä siihen, kuinka Rodrigo lujittaa asemaansa paavina. Se on hidastempoisempi kuin kaksi seuraavaa kautta, jotka puolestaan kärsivät toistosta. Sarja on tosin erittäin kaunista katsottavaa kaikessa makaaberiudessaan, koska se kuvaa renessanssin Italian niin kauniisti – todennäköisesti huomattavasti kauniimmin kuin esimerkiksi ajan ihmiset esimerkiksi todella olivat keskiajan ”tuoksuineen” ja ”hygienioineen”. Mutta kun tarinaa ajatellaan puhtaasti tv-viihteen kannalta, voi myös maalausmaisen hienosta kuvauksesta ja kauniista ihmisistä nauttia, kunhan vaan muistaa, että kyseessä ei ole historiallinen totuus.
Toisella kaudella Rodrigo joutuu selvittelemään ongelmia oman perheensä jäsenten kesken: eräs tuttavani vertasi hänen ongellmiaan Tony Sopranosin ongelmiin. Itse en voi tätä asiaa kommentoida, koska en ole katsonut Sopranos- sarjaa. Joten jätän tämän vertauksen todenperäisyyden mittaamisen niille, jotka ovat kyseistä sarjaa katsoneet.
Visuaalisen komea sarja on joka tapauksessa, vaikka sisältö onkin täynnä juonitteluja, murhia, sotia sun muuta. Tähän sarjan käsikirjoittajat ovat kuitenkin pystyneet ujuttamaan tietyn kritiikin katolista kirkkoa kohtaan: historian varjolla näytetään paavin suvun mädännäisyys ja korruptuneisuus. Nykyisinhän paavien ja katolisten pappien perversiot ovat lähinnä vaiettu salaisuus. Esimerkiksi seksikohtaukset lähentelevät jo huonoa makua, mutta jos ne sovitetaan asiayhteydessään kritiikiksi, tilanne muuttuu. Hahmot kertovat tarkasti akteistaan, ja toisia seksikohtauksia seuraavat ylimääräiset silmät, enkä nyt puhu katsojasta. Suurin perversio on kuitenkin (oletettu) rakkaussuhde sisarusten, Rodrigon pojan Cesaren ja tyttären Lucrezian (Holliday Grainger) välillä.
Yksi sarjan vahvuus on kuitenkin sen voimakkaat naishahmot. Itse asiassa nykyäänkin, ainakin ennen sarjan esittämistä, tunnetuin Borgioista oli ”myrkyttäjä” Lucrezia. Hänestä kerrottavista kauhutarinoista ei kuitenkaan tietenkään voi varmuudella sanoa, mitkä hirmuteoista ovat totta, ja mitkä isän tai veljen tekosia. On kai ollut kiehtovaa leimata nainen pahimmaksi konnaksi, vaikka Cesare on myös erittäin pahamaineinen. On kuitenkin sanomattakin selvää, että näyttelijälle Lucrezian rooli on ollut mehukas, ja siitä ammennetaankin kaikki irti. Lucrezia on ehkä koko sarjan mielenkiintoisin ja kiehtovin hahmo. Lucrezian osa ei ole kuitenkaan ainoa vahva naisrooli, sellaisia ovat myös paavin lasten äidin, Vanozza Cattaneon osa (Joanne Whalley) sekä paavin rakastajattaren, Giulia Varnesan (Lotte Verbeek) rooli. Itse pidin myös siitä, että Derek Jacobi vilahti kardinaali Orsinin roolissa. Jacobi muistetaan uskomattomasta roolityöstään keisari Claudiuksena 70-luvun sarjassa Minä, Claudius /I, Claudius hänellä oli rooli myös sarjassa Rooma /Rome. Liekö Jacobi innostunut Rooman historiasta aivan kuten allekirjoittanut, mutta ainakin ilahdun aina nähdessäni hänet… tosin roolissa kuin roolissa. Hänet oli maskeerattu – ja hän näytteli – niin upeasti vanhankin Claudiuksen roolin jo lähes 50 vuotta sitten, että tuntuu kuin hän nuorenisi vuosi vuodelta!
Kaikki näyttelijät vetävät roolinsa hienosti, mutta (Jacobin lisäksi!) ehdoton kirsikka kakun päällä on erinomainen Jeremy Irons, joka osaa myöskin erittäin vähäeleisesti tuoda esiin paljon asioita.
Koska paavin Rooma on edelleen sitä mitä on, ja pitää katolisia tiukoissa ohjaksissa, ei Borgiat voinut päättyä muulla tavalla kuin siten kuin se päättyi. Lopetus on skandaalinomainen kaikessa kamaluudessaan, johon liittyy muun muassa kiristys, lahjonta, väkivalta ja prostituutio, mutta se on silti uskottava ja looginen.
Suosittelen sarjaa niille, jotka pitävät historiasta, mutta eivät ole pilkuntarkkoja siitä, ovatko tapahtumat todellisia, pukudraaman ihailijoille, visuaalisuudesta nautiskelijoille, sekä mafialeffoista innostuneille. Enkä usko saippuasarjoja rakastavankaan sarjaa kaihtavan, vaikkei tämä nyt suoranaisesti sellainen ole, vaan kaikkea mainitsemaani sievässä paketissa.
Kamuviihde 